Wow, mikä kesätyö!

Olen Henna, pian 17 vuotta täyttävä lukio-opiskelija. Asun Kokkolassa, mutta kesän jälkeen muutan takaisin Kaustiselle musiikkilukion opintojen pariin. Peruskoulun olen käynyt Kokkolassa. Muistan, kuinka ala-asteella teimme muutamia pyöräilyretkiä Kieppiin ja meillä oli paikalla opas kertomassa linnuista ja perhosista. Myös savityöpaja on jäänyt lämpimänä muistoihini. Yläasteella tutustuimme enemmän mineraalikokoelmaan ja maapallon eri aikakausiin.

Luonto ja eläimet kiinnostivat minua jo lapsena. Kävimme perheeni kanssa välillä retkillä metsässä ja saimme pikkuveljeni kanssa kulkea yksinämme metsässä, kunhan leiriytymispaikan saattoi aina nähdä. Välillä poimin mustikoita tai puolukoita ja välillä uppouduin metsän siimeksessä ihmettelemään kaikkea. Saatoin vain istua jonkin löytämäni ison kiven tai kannon päällä, kuunnella lintujen laulua ja tuulen huminaa. Sain olla omassa maailmassa ja haaveilla lapsen lailla. Pidän vieläkin metsistä, metsäpoluilla kävelemisestä sekä luonnon äänien kuuntelemisesta. Se on jotenkin vapauttavaa ja virkistävää vaihtelua kaupungin melulle ja kiireelle.

Hain kaupungilta kesätöitä vuoden alussa. Mielestäni kaikista vaihtoehdoista Kieppi vaikutti mielenkiintoisimmalta. Ajattelin, että työ on varmasti erilaista verrattuna esimerkiksi TET-paikkoihin, joissa olen ollut. Kiepissä saisin myös varmasti oppia paljon uutta! Tätä kaikkea ja paljon muuta se on ollutkin.

Ensimmäisenä päivänä sain tutustua Kiepin kolmeen kokoelmaan; Veikko Salkion luontokokoelmaan, Viljo Nissisen mineraalikokoelmaan sekä Armas Järvelän perhoskokoelmaan. Jo heti ensimmäisestä päivästä tiesin, että nämä kolme seuraavaa viikkoa tulisi olemaan antoisat ja mielenkiintoiset. Olen saanut olla palvelemassa asiakkaita, opettanut lapsia ja aikuisia taittelemaan origamiperhosia sekä litteroinut videoita Veikko Salkiosta. Litteroiminen oli alussa hieman haasteellista, mutta kun se alkoi sujua, työ oli erittäin opettavaista. Muistan Salkion tarinoita hirven sarvista, lintujen epämuodostumista sekä Huippuvuorten matkoista. Opin esimerkiksi, että Jäämeren vesi on typpipitoisempaa kuin etelässä, joten siksi siellä on enemmän elämää. Luonnon ihmeiden lisäksi olen saanut oppia lisää historiasta, avaruudesta ja jopa ihmisen anatomiasta.

Olen saanut käyttää omia taitojani hyödyksi ja opetella taittelemaan erilaisia origameja. Niille on myös löytynyt käyttöä. On ollut ihanaa nähdä lasten kasvoilta iloinen ilme, kun he ovat saaneet lahjaksi vaikkapa perhosen tai kyyhkysen. Asiakkaiden lisäksi myös työtoverit ovat olleet mukavia. Heihin on ollut ilo tutustua ja heidän kanssaan on ollut helppoa tulla toimeen. Hekin ovat opettaneet minulle uusia asioita ja innostaneet tutkimaan lisää. Kesätyö Kiepissä on myös avartanut ovea siihen, mitä kaikkea opastuksen ja asiakaspalvelun lisäksi museotyö pitää sisällään. On paljon järjestelemistä sekä pientä siistimistä. Työssä oppii koko ajan enemmän ja työntekijöillä on jo entuudestaan paljon tietoa, jota jakaa muille.

Kiitos Kieppi!

Henna Honkarinta

Vaatimaton monitaituri

Lukiessani lehtileikkeitä ja kirjoituksia Armas Järvelästä en voi muuta kuin ihmetellä ja kunnioittaa sitä, kuinka paljon hän on saanut elämässään aikaan. Tänä vuonna Armaksen syntymästä tulee kuluneeksi 100 vuotta ja haluamme täällä Kiepissä nostaa esille hänen työteliäisyytensä.

Armas Järvelä työskenteli uransa alkutaipaleella Kokkolassa KPO:n mainospäällikkönä. Valtaosa työurasta taittui kuitenkin Helsingissä SOK:n tehtailla mainoshoitajana. Painettua materiaalia oli tuolloin vielä vähän, lähes kaikki piti tehdä käsin. Armaksen käsistä lähti lukematon määrä ilmoittelukuvia, banderolleja, tuote-etikettejä ja pakkauksia – myös kuuluisa Kulta Katriina -kahvipakkaus. Lisäksi hän valvoi erilaisia tuotekuvauksia.

Armas oli taitava maalari ja hän maalasi useiden tunnettujen henkilöiden muotokuvia, maisemia sekä asetelmia. Hän suunnitteli adresseja, kunniakirjoja, palkintomitaleja sekä seurojen lippuja ja pöytäviirejä. Hänen tekstaustaitonsa pääsi esille mm. Jean Sibeliuksen syntymäpäiväadressissa.

Kuvataiteen lisäksi Järvelä harrasti nuorempana yleisurheilua ja shakkia, Helsingin työvuosina hänet tunnettiin tarkkakätisenä keilaajana ja pistooliampujana. Harrastus ylitse muiden oli perhosten keräily, joka sisälsi kauneutta, tiedettä, liikuntaa, raitista ilmaa, monenlaisia matkoja ja maisemia. Mainosmiehen kesäloman ajankohta määräytyikin perhosharrastuksen mukaan. Varsinaisen perhosten keräilyn lisäksi Armas käytti lukuisia tunteja näytteiden kirjaamiseen, preparoimiseen, neulaamiseen ja levittämiseen, sekä valmiiden näytteiden sijoittamiseen ja ryhmittelyyn. Pienistä etiketeistä voi lukea tarkat saantitiedot: pyydystyspäivämäärä, paikka ja pyydystäjän nimi.

Aikuisten yksilöiden keruun lisäksi Armas kasvatti myös perhosten toukkia. Ahvenanmaalla esiintyneen tammiraitayökkösen (Orthosia cerasi) toukat hän kaivoi puutarhan maahan 10 senttimetrin syvyyteen talvehtimaan ja laittoi lehtikariketta päälle. Keväällä ne piti ottaa aikaisin pois, jotta perhoset koteloituivat ja kuoriutuivat ajallaan. Järvelä onnistui myös munittamaan idäntäplämittarin (Lomaspilis opis), jonka toukka oli silloin vielä (v.1975) kirjallisuuden mukaan tuntematon. Selvisi, että toukat söivät vain koivun lehtiä, muu ruoka ei kelvannut.

Tästä kaikesta päätellen Armas oli hyvin perusteellinen ja tarkka mies. Intohimo perhosiin näkyy kokoelman laajuudessa ja täsmällisyydessä. Ja mitä enemmän tutkin kokoelmaa ja luen perhostietoutta, sitä enemmän innostun itsekin. Perhosten elintavat ovat mitä moninaisempia ja täynnä pieniä ihmeitä. On ilo esitellä Järvelän arvokasta kokoelmaa täällä Kiepissä.

Kokkolassa 3.5.2018 Mari Mäenpää

Kolmiloikkaa harrastanut Järvelä kantaa olympiasoihtua Perhonjoen sillalla.

Järvelän piirros vuodelta 1942 Kenttäposti-postikortissa. Järvelä palveli armeijassa lähes viisi vuotta, toimien jatkosodan myöhäisemmässä vaiheessa komppanian vääpelinä.

Mittariperhosia. Ylärivissä allekkain reunustäplämittarin (Lomaspilis marginata) ja idäntäplämittarin (L. opis) toukat.

Viljon upea kokoelma

Olen aina välillä lukenut mielenkiinnolla mineraalikokoelman perustajan Viljo Nissisen ja silloisen Helsingin yliopiston kivimuseon hoitajan, ”kivitohtori” Martti Lehtisen kirjeenvaihtoa alkaen vuoden 1985 tammikuulta.

He ovat varsinkin alussa erittäin asiallisia. Lehtinen opastaa Viljoa: ”Näytteenne saapui tänään iltapäivällä. Ajoin siitä äsken (illansuussa) röntgendiffraktogrammin. Tämä röntgendiffraktogrammin on eräänlainen mineraalin ”sormenjälki”. Sen avulla voi yleensä (eräitä harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta) tunnistaa mineraalit 100-prosenttisen varmasti.  Näytteenne on röntgendifraktogrammin perusteella kalsiittia. Mineraali on näytteenä ainakin osittain kuituista…”

Viljolla oli tapana lähettää Martti Lehtiselle, myöhemmin Martille, tunnistettavaksi lukuisia näytteitä. He myös vaihtoivat mineraaleja keskenään.

Helmikuussa Viljo on lähettänyt Lehtiselle tutkittavaksi hienon mineraalinäytteen. ”Cobalto-Nesquehonite,” Atacama, Chile. Kiven pinnalla on vaaleanpunaista, jauhomaista mineraalia.

”Rekisteröin näytteestä kaksi röntgendiffraktogrammia. Punertava (marjapuuron värinen) mineraali on nesquehoniittia. Nesquehoniitti on harvinainen vesipitoinen magnesiumkarbonaatti, jonka kaava kirjoitetaan yleensä muotoon MgCO3. 3H2O, mutta Michael Fleisher kirjoittaa sen uudessa luettelossaan (1983) muotoon Mg(HCO3)(OH).2H2O, mikä lienee kiderakenteellisesti oikea.”

Lehtinen mietiskelee miksi näyte on punainen, vaikka nesquehoniitti on yleensä valkoista. Hän arvelee, että väri johtuu kobolttipitoisuudesta ”koboltti korvaa kiderakenteessa magnesiumia”. Onko näyte kobaltonesquehoniitti vai vain kobolttipitoinen nesquehoniitti?

Lopuksi hän kirjoittaa, että näyte on kokonaisuutena hieno. Ja sitten seuraa yllättävä kannanotto: ”Toisaalta olen sitä mieltä, että tämänkaltaisten näytteiden oikea paikka ei ole Kokkolan luontomuseo.” Hänen mielestään Kokkolassa tulisi keskittyä a) suomalaisiin näytteisiin, b) opetuksellisesti ja näyttelyteknisesti hyviin ja kauniisiin näytteisiin, koska Kokkolassa ei ole ammattimaista henkilökuntaa. Mineralogiset harvinaisuudet tulisi keskittää yliopistollisiin museoihin, joissa niitä voitaisiin käyttää tutkimus- ja vertailumateriaalina. Suuren yleisön kannalta on hänen mielestään samantekevää onko näyte nesquehoniittia vai kobaltonesquehoniittia. ”Kaikki nimet ovat tavallisten ihmisten mielestä yhtä kummallisia.”

Voin vain arvata mitä Viljo on hänelle vastannut. Lehtisen argumentit ovat hänen omasta, tutkijan näkökulmastaan ymmärrettäviä. Viljolle ne ovat varmaankin olleet punainen vaate. Hänen tavoitteenaan oli kerätä kaikki maailman mineraalit, myös erikoisuudet johtuen löytöpaikasta. Hän ei kelpuuttanut huonoja näytteitä, vaan esille pääsivät kauneimmat.

Viljon ja Martti Lehtisen yhteistyö jatkui kuitenkin vuosikausia kasvaen kunnioittavaksi ystävyydeksi. ”Kivitohtori” tutki mineraalinäytteitä ja vastasi väsymättä Viljon kysymyksiin ja neuvoi myös kokoelmanäytteiden esillepanossa. Näiden herrojen työskentely on hieno esikuva, mutta voisiko tällainen olla enää mahdollista kiireisessä ja tulosvastuullisessa nykypäivässä. Tämän yhteistyön tuloksena, Viljon intohimoisen keräilijän peräänantamattomuuden ja Martti Lehtisen tutkijan intohimon vuoksi, meillä on Kokkolassa upea Viljo Nissisen mineraalikokoelma. Kiitos Viljo. Kiitos Martti Lehtinen.

Kuusitoista vuotta Viljon poismenon jälkeen Kokkolassa 21.12.2016 Paula Hyttinen

Nesquehoniitti

Vihreä kirjekuori

Se löytyi kun järjestelimme Kiepin varastoa. Tuollaisessa kuoressa Veikko Salkio usein antoi valokuvia ystävilleen ja tutuilleen, myös luontomuseon innokkaille vieraille. Kuoressa saattoi olla kuvia hänen matkoiltaan Kanadasta, Huippuvuorilta, Australiasta tai hänen kokoelmansa kiinnostavista näytteistä. Hänellä oli tapana aina ottaa useita kopioita kuvista, että varmasti riittäisi kaikille.

Muistan, kun Veikko viimeisinä aikoinaan antoi vihreän kirjekuoren nuorelle pojalle: Et ole vielä kiinnostunut tästä, mutta ehkä myöhemmin. Veikkoa harmitti, ettei hän ollut nuorena käyttänyt tilaisuuttaan kysyä asioista. Esimerkiksi silloin sen ainoan kerran kun oli tavannut K.E.Kivirikon, jonka teoksesta, Eläinten täyttäminen ja säilyttäminen (1924), hän oli oppinut lintujen ja nisäkkäiden täyttämisen.

Avaan kuoren. Siellä on kuvia Petsamosta. Veikon kertomat tarinat heräävät eloon. ”Siellä oli lintuja tuhansia. Se oli paratiisi ehkä ihmiselle ja ilman ehkääkin, mutta linnuille se oli aikamoinen helvetti. Ei lunniparka aina ehtinyt pesältään…”

Veikko oli nuorena rajavartijana ollut avustamassa lintutieteilijä Einari Merikalliota tämän viimeisellä tutkimusmatkalla Petsamon Heinäsaarilla kesäkuussa 1937. Jo lapsena Veikko oli lukenut Merikallion kirjaa Jäämeren äärellä(1924) ja saanut siitä innostuksen Heinäsaariin ja sen linnustoon. ”Sinne minun oli päästävä”.

Veikko tiesi, että rajavartijat turvasivat lintujen pesimärauhaa Heinäsaarilla. Sinnikkään toiminnan jälkeen hänen onnellaan ei ollut rajoja, ”täältä en lähtisi koskaan”. Vuonna 1938 Suomeen perustettiin ensimmäiset luonnonsuojelualueet, joista kolme oli Petsamossa. Veikko toimi vartijana kaikilla kolmella alueella: ”vielä satojenkin vuosien kuluttua merimetsot saisivat rauhan meiltä ihmisiltä”.

Veikko alkoi kuvata ihailemansa Merikallion tavoin Heinäsaarten ja Pummangin lintuja ja luontoa. Edessäni oli nyt muutama kuva tuosta Veikon paratiisista. Kapustarinta saapuu pesälleen (-37 Pummanki), Kapustarinnan pojat ja yksi muna (Pummanki -37), Meri- ja harmaalokkeja (Pummanki -39), Lunni tulossa pesältä (Heinäsaari -38), Riskilät (Heinäsaari -36).

Suurin osa hänen kuvistaan jäi Petsamoon sodan jalkoihin, kun hän joutui neuvostosotilaiden vangiksi Kalastajasaarennon rajaloukkauksessa 28.11.1939 kaksi päivää ennen talvisodan alkua.

Kiepin talvessa Kokkolassa 28.11.2016 Paula Hyttinen